Viskin viemää

Viikonloppuna tein seireenien laulun johdattelemana ekskursion läheiseen Suntoryn tislaamoon, joka sijaitsee Kioton ja Osakan välimaastoon asettuvan Yamazakin aseman tienoilla. Japani ei kenties ole Suomessa järin kuuluisa viskeistään, mutta maahan mahtuu kuitenkin muutamia isohkoja viskin valmistajia. Itseasiassa Wikipedia tietää kertoa maan olevan Skotlannin jälkeen maailman toiseksi suurin mallasviskin tuottaja. Viikonloppuisen vierailu kohde, eli Yamazakin tislaamo oli kuitenkin vuonna 1923 auetessaan ainoa laatuaan Japanissa.

Ottamani kuvan perusteella päivä oli näemmä pilvinen, mutta muistoissani Yamazakin tislaamo kylpee ikuisessa auringonpaisteessa.

Tehtaalla vierailu on tehty mahdollisimman helpoksi. Mikäli ryhmäkoko ei nimittäin ylitä kymmentä henkeä, pääsee tehtaaseen tutustumaan ilman ajanvarausta. Mikä parasta, kierros on täysin ilmainen ja muistoksi saa vieläpä tyylikkään viskilasin.

Viime lauantaina iloinen joukkiomme liittyi astetta iloisempien bisnesmiesten sävyttämään seurueeseen, joka kierroksen vetäjän johdattelemana asteli tehtaan uumeniin. Joukkiota opastanut japanilaisneiti selosti viskin valmistusprosessia kuljettaessaan meitä huoneesta toiseen. Tehdasmelusta sekä kielellisistä rajoitteistani johtuen osa selostuksesta meni valitettavasti itseltäni ohi. Mieleeni painui kuitenkin hehkutus siitä miten tuotteiden maku on erityisesti tuunattu japanilaisille sopivaksi.

Tehtaan perimmäiseen nurkkaukseen oli sijoitettu tynnyrivarasto (tai ainakin yksi niistä). Siellä odotti juhlallinen näky, varaston ilman ollessa sakeana tynnyreissä ikääntyvän viskin tuoksusta. Tallella oli myös tehtaan ihka ensimmäinen tynnyri vuodelta 1923. Tynnyrin sisältö on kuitenkin ehtinyt jo haihtua kokonaisuudessaan, ja nykyisellään pönikkä toimittaakin ainoastaan näyttelyesineen virkaa.  

Viski ikääntymässä tammitynnyreissä.

Vierailun päätteeksi seurue ohjattiin maisteluhuoneeseen, missä baaritiskille oli katettu laseja ja tehtaan tuotteita. Valitettavasti viski oli sotkettu highball-nimiseksi pyhäinhäväistykseksi, missä viskitilkan päälle oli kaadettu soodavettä ja kilokaupalla jääpaloja, jotka peittivät alkuperäisen maun lähes kokonaan. Pukuihin sonnustautunutta bisnesmiespoppoota tämä ei pahemmin näyttänyt haittaavan, heidän kantaessaan juomalaseja pöytään kaksin käsin.

Reilun kymmenminuuttisen maistelusession päätteeksi porukka hätisteltiin tehtaanmyymälään, mistä hilpeät bisnesmiehet ostivat kilokaupalla tuliaisia kotiin. Melkoisen tehokas, joskin hieman ennalta-arvattava tapa päättää tehdaskierros.

Arashiyama

Sunnuntaiksi ei ollut suunnitelmia tarjolla, joten päätin pistää turistivaihteen silmään ja suunnata kohti Arashiyamaa. Arashiyama on eräänlainen temppelikeskittymä Kioton länsipuolella. Paikka on käsittääkseni erityisesti paikallisten suosiossa ja sesonkihuippu ajoittuu ruska-aikaan. Asemalle saapuessani tämä kävi myös erittäin selväksi, sillä porukkaa oli kuin pipoa. Innostuin ottamaan hieman kuvia reilut viisi vuotta vanhalla digipokkarillani, joten tässä niitä nyt tulee.

En ollut jaksanut ottaa etukäteen paikasta juurikaan selvää, mutta olin nähnyt kuvia bambumetsikön keskellä kulkevasta tiestä, joten se oli yksi kohteista joita en halunnut ohittaa. Alue kuitenkin yllätti laajuudellaan. Mutta kuten kaikki miehet tietävät, niin kartat ovat amatööreille ja ohjeiden kysyminen on turistien hommaa, joten niinpä päädyinkin kiertelemään aluetta päämäärättömästi.

Ensimmäiseksi vastaan tuli muutamia hienoja puutarhoja, joissa kasvavien puiden lehdet hohkasivat kirkuvan punaisina.

Sitten törmäsin jänniin patsaisiin.

Tämän jälkeen kävin erihienossa puutarhassa. Vaan bambumetsästä ei näkynyt jälkeäkään. Niinpä päätin jatkaa matkaani ja saavuin joelle.

Joen vastarannalla näytti kulkevan pieni polku, joten päätin suunnistaa sitä kohden.

Ensiksi täytyi kuitenkin ylittää silta, joka kuhisi ihmisiä.

Vastarannalla ihmispaljous hellitti saavuttuani joenrantaa mukailevalle polulle. Pysähdyin pieneen nuudelikojuun syömään ja jatkoin matkaani.

Noin puolisentoista kilometriä taivallettuani saavuin pienen poukaman rannalle, jossa polku muuttui portaikoksi. Epäröin aluksi jatkaa, mutta arvelin että kenties bambumetsikkö olisi piilotettu portaiden päähän.

Portaita olikin tarjolla riittämiin. Huipulla odotti pieni temppelialue, josta oli komeat näkymät sekä kaupungin yli, että alas poukamaan. Temppeliä töllistellessäni saapui portaiden päähän myös kaksi ulkomaan sankaria. Jotenkin ajattelin että näyttävät suomalaisilta, ja eihän siinä mennyt edes puolta minuuttia kun alkoivat jo haastelemaan keskenään selvällä suomenkielellä. Mikähän siinä mahtaa olla että suomalaiset jotenkin erottaa. Ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta kun olen löytänyt itseni vastaavasta tilanteesta ulkomailla.

Maisemat olivat tosiaan komeat. Palailin samaa reittiä takaisin juna-aseman eteen. Tähän mennessä olin kävellyt jo yli kolme tuntia, joten rupesin pohtimaan mahdollista paluuta. Niinpä kaivoin esiin asemalta mukaan nappaamani junalinjakartaston, tarkoituksenani selvittää lyhin reitti kotiin. Huomasin kuitenkin että junakartasto sisälsi myös kartan temppelialueesta, ja bambumetsikkö sijaitsi ainoastaan vajaan kilometrin päässä asemalta. Olin alunpitäen lähtenyt kävelemään vastakkaiseen suuntaan.

Bambumetsä ei pettänyt odotuksia, mutta täytyy myöntää että sattumalta löytämäni vuorenrinnetemppeli oli kuitenkin hienompi. Kenties kyseinen temppeli olisi jäänyt löytämättä mikäli olisin vain suunnistanut suoraan bambumetsikköön kartan avulla (kaveri suunnistaa ihan bambumetsikköön!?!?). Tähän voisi lisätä jotain itämaisia viisauksia matkasta ja päämäärästä, mutta se olisi turhan kliseistä.

Bambumetsikön jälkeen tuli vastaan kyltti, jonka tekijä on ilmeisesti ollut huumorimiehiä. Pakkohan sitä oli sitten mennä katsomaan mitä siellä oli.

Mäen päältä avautui komea näkymä jokilaaksoon. Vuoren rinteellä näkyy myös temppeli, jossa olin vieraillut vain pari tuntia aiemmin.

Viimeisenä vaelluksena oli edessä matka takaisin juna-asemalle. Koitos joka kalpenee ainoastaan Sandakanin kuolemanmarssin rinnalla. Saapuessani perille olin kävellyt alueella reilut neljä tuntia. Useampi kohde jäi kuitenkin vielä näkemättä, joten pitänee vierailla Arashiyamalla toistamiseen.

Suolaa haav...eiku hampaisiin?

Saimme vierailevan norjalaisprofessorin kanssa laboratorion pääproffalta kutsun tulla illastamaan hänen kotiinsa. Perjantaina töiden jälkeen lähdimme matkaan proffan autolla. Ennen starttausta proffa kuitenkin esitteli erinäisiä lommoja ja naarmuja, joita auto oli vuosien varrella ottanut. Hän myös toisteli matran omaisesti fraasia: "This car is very old...".

Saavuimme perille Kioton prefektuurin etelälaidoille noin tuntia myöhemmin. Proffan vaimo oli laittanut pöydän koreaksi, ja erilaisia herkkuja maistellessa vierähtikin useampi tovi. Yöksi oli tarjolla futonmajoitus tatamihuoneessa.

Ennen nukkumaan menoa kävin pesemässä hampaat. En kuitenkaan tullut ottaneeksi mukaan omaa hammastahnatuubiani, joten lainasin kylppäristä löytynyttä paikallista brändiä. Yllätys oli suuri kun kun harjaamisen aloitettuani ei suuhun tulvahtanutkaan tutunraikasta mintun (tms) makua, vaan suuhun hyökkäsi voimakas suolan maku!?! Tarkempi tarkastelu paljasti karun totuuden, kun tuubin kyljessä olevat sloganit mainostivat suolan hampaita puhdistavaa voimaa. Hrrr...

Seuraavana aamuna oli tarjolla suurin aamiainen mitä olen lähiaikoina syönyt. Aamiaisen jälkeen oli tarkoitus lähteä katsastamaan viereisestä Naran prefektuurista löytyvää temppeliä. Japanilainen vaatimattomuus kiteytyy suhteellisen hyvin proffan antamassa temppeliä koskevassa kuvauksessa: "It is nothing special ... just the oldest wooden building in the world.". Ihan komea tönöhän se kieltämättä oli.

Koska taifuuni nro 14 ohitti Naran ilman mainitsemisen arvoisia seurauksia, oli ilmakin lauantaina mitä loistavin. Tänään onkin sitten tullut vettä senkin edestä. Loppuun vielä tänään ravintolassa bongaamani kyltti. Kun pelkkä tupakointikielto ei riitä...

Kenties pelkkä "No Smoking" jättäisi liikaa varaa tulkinnalle.