Salijengi

Olen ollut kuntoklubin jäsenenä noin kuukauden päivät. Vaikka suurin osa asiakkaista onkin vielä itselleni ns. harmaata massaa, niin muutamia persoonallisempia tapauksia olen alkanut jo tunnistamaan. Seuraavassa karikatyyriset kuvaukset parhaiten mieleenpainuneista vakioasiakkaista.

Mr. Macho:

Mr. Macho on nimensä veroisessa kunnossa. Lihasta löytyy ja rasvaprosentti on reilusti alle kymmenen. Aikaa harvemmin riittää muiden salilla kävijöiden kanssa seurusteluun, kun kaveri lataa tangot täyteen painoja ja alkaa punnertamaan. Poikkeuksen sääntöön muodostaa Mr. Machon kuulapäinen kaveri, joka itsekin on lähes samaa kaliiberia. Toisiaan tsempaten he usein nostelevatkin käsipainoja peilien edessä. Kuvauksen mukaisia kaveruksia löytyy Suomessa varmasti jokaiselta salilta tusinoittain, mutta Japanissa em. lajin edustajia harvemmin näkee.

Little Miss Sunshine:

Treenaaminen on totista puuhaa. Erityisen totista se tuntuu olevan tälle nuorelle naiselle, jonka en ole nähnyt hymyilevän kertaakaan. Yleisimmin hänet löytää tuima ilme kasvoillaan laitteiden parista. Treenit hänen kohdallaan huipentuvat useimmiten tiukkaan rupeamaan juoksumatolla. Little Miss Sunshine ei luultavasti muuten olisi jäänyt mieleeni ellen olisi sattumalta törmännyt häneen toisella puolella kaupunkia. Metroaseman lippuportilla viereeni ilmestyi violetteihin legginseihin verhoutunut naisihminen, jonka todellinen identiteetti olisi jäänyt minulta salatuksi elleivät katseemme olisi sattumalta kohdanneet. Jäätävän tyly ilme kasvoillaan Little Miss Sunshine paineli portin läpi ja ulos asemalta. Treenaamisen lisäksi myös metrolla liikkuminen näyttää olevan totista toimintaa.

Norman Batesin japanilainen serkku:

Tämä kaveri on pelottava. Enkä nyt tarkoita mitään "hui, kauhistus"-pelottavaa, vaan kaveri aiheuttaa kirjaimellisesti kylmiä väreitä. Tyyppi ei ole varsinaisesti lihaksikas, mutta on suhteellisen jäntevä. Salilla hän yleensä viettää puolet ajastaan peilin edessä pullistelemassa hauiksiaan. Satuin kerran pukuhuoneeseen samanaikaisesti, vain löytääkseni tyypin patsastelemasta pukuhuoneen peilin edessä pelkät bokserit jalassaan (onneksi edes ne!). Liukenin sukkelasti pakoon pesutuvan puolelle. Palatessani oli jamppa saanut paidan päällensä, mutta nyt hän käveli ympyrää ja mumisi jotain itsekseen uudelleen ja uudelleen. Katsoin parhaaksi poistua ennen kuin kaveri saisi päähänsä jotain hurjempaa. Toivottavasti kaverin päässä ei joku päivä napsahda lopullisesti, mutta jos napsahtaa niin toivottavasti en ole paikalla. En yllättyisi yhtään vaikka tämä kaveri säilyttäisi naapureitaan pakastimessaan.

Siinäpä ne mieleenpainuvimmat tapaukset. Mitäköhän muut salilla kävijät mahtavat ajatella minusta?

Miksi vesijuoksu ei menestynytkään Japanissa

Viimeisen vuoden sisällä olen käynyt usein vesijuoksemassa. Paitsi että vesijuoksu on oikein tehtynä erittäin tehokasta liikuntaa, tarjoaa se myös oivan mahdollisuuden tavata kypsän iän saavuttaneita vastakkaisen sukupuolen edustajia. Olin kuullut että vesijuoksua olisi mahdollista harrastaa myös Japanissa, joten ajattelin luonnollisesti mennä kokeilemaan. Liittyessäni paikalliseen kuntoklubiin teimme lyhyen kierroksen, jossa minulle esiteltiin klubin tarjoamat liikuntafasiliteetit. Kierros kulki myös uima-altaan ohi, jolloin kysäisin esittelijältä vesijuoksumahdollisuudesta. Jostain syystä hän ei kuitenkaan oikein tuntunut ymmärtävän kysymystäni, joten päättelin ettei vesijuoksu luultavasti tulisi onnistumaan.

Kun liittymisestäni kuntoklubiin oli kulunut reilu viikko päätin mennä testaamaan uima-altaan. Ensimmäinen eroavaisuus suomalaiseen allaskulttuuriin verrattuna on uimalakin käyttöpakko. Kyseinen tapa tuntuu olevan normina japanilaisissa uimahalleissa, joten asia ei tullut yllätyksenä. Lisäksi lakkeja oli myynnissä klubin aulassa, eikä sellaisen hankkiminen täten muodostunut ongelmaksi. Niinpä siirryinkin uusine lakkeineni altaan laidalle, ja aloin tähyillä mahdollisia vesijuoksuvöitä. Ennakko-oletukseni osui kuitenkin oikeaan, eikä vöitä ollut näköpiirissä. Sen sijaan erinäisiä vaahtomuovisia kellukelautoja yms. löytyi suhteellisen runsaasti. Mieluisen apuvälineen löydettyäni siirryin altaaseen.

Altaan matalapääty olikin sopivasti kellukehyllyn vieressä. Asemoin itseni tyhjälle radalle ja aloin polskia kohti vastakkaista päätyä käsilläni kellukkeeseen tukeutuen. Vaikka vesijuoksua onkin tullut harrastettua, niin viimekertaisesta uimareissusta oli varmastikin ehtinyt vierähtää puolisentoista vuotta. Niinpä olinkin suhteellisen väsynyt saavuttaessani altaan päädyn, ja päätin levätä hetken. Suureksi yllätyksekseni huomasin jalkojeni ylettyvän altaan pohjaan. Allas olikin koko pituudeltaan ainoastaan 120 cm syvä. Tämä selittänee miksi kysymykseni vesijuoksumahdollisuuksista saivat osakseen vain kummaksuvia katseita.

Pian viereiselle radalle ilmestyikin ryhmä vesikävelijöitä, jotka opastetusti kävelivät jonossa altaan päästä päähän erilaisia koreografioita samanaikaisesti suorittaen. Altaan laidalla oli myös uimavalvoja, joka piti huolta ettei kukaan vain pääsisi hukkumaan. Ymmärrän kyllä etteivät kuolleet asiakkaat ole hyvää mainosta kuntoklubille, mutta kyseiseen altaaseen hukkumista voidaan pitää Darwin palkinnon arvoisena suorituksena.

Viikonloppu

Ensimmäinen viikonloppu alkoi rattoisasti perjantaina kunniakseni järjestetyllä welcome partylla. Ohjelmassa oli ruokailu Kioton keskustassa sijaitsevassa ravintolassa labran työtovereiden kera. Koska yksi työntekijöistä on muslimi oli ravintolaksi valittu eräänlainen kalaruokiin erikoistunut izakaya.

Ilta sujui oikein mukavasti ja kaikilla oli mitä ilmeisimmin hauskaa. Kaksi labran maisteriopiskelijaa alkoi illan aikana juoda kilpaa, ja lopputuloksena toinen piti taluttaa pois ravintolasta. "Hassua" tästä teki se fakta, ettemme olleet ravintolassa kuin noin kaksi tuntia. Maassa maan tavalla.

Kuuleman mukaan kyseiset kaksi opiskelijaa ovat aina kisaamassa keskenään, eikä perjantai-iltainen näytelmä ole mitenkään normaalista poikkeava. Pitänee ottaa kamera mukaan seuraaviin juhliin.

Lauantaina tapasin Suomessa vaihtarina olleen H sanin Kioton aseman liepeillä. Kävimme katsastamassa aseman lähistölle pystytetyn uuden ostoskeskuksen, joka on ilmeisesti kaupungin suurin (näin ainakin luulen). Lisäksi sain hankittua itselleni kännykkäliittymän, joten nyt pitäisi löytää jotain paikallisia kavereita jotta kännykkä ei makaisi turhan panttina.

Tänään kävin katsastamassa sen toisen kuntosalin. Paikka oli Konami Sports Club, joka nimensä perusteella saattaisi ennemminkin olla jokin Nintendo -peli. Tarjolla oli vähemmän pintakiiltoa kuin edellisessä salissa, mutta vapaita painoja oli hieman enemmän eikä kukaan alkanut huutamaan minulle pukuhuoneessa. Lisäksi hintataso vaikutti edullisemmalta, joten päätin liittyä jäseneksi. Kuukauden jäsenyys salin ja uima-altaan rajattomalla käyttöoikeudella maksoi vain noin 60 euroa, joten hinta oli huomattavasti edullisempi kuin mihin olin etukäteen varautunut. Valitettavasti sali sijaitsee noin 25 minuutin pyörämatkan päässä, mutta säästyypähän sitten aikaa paikan päällä kun ei tarvitse enää lämmitellä.

Huomenna vietetään ns. Health and sports day:tä, joka on siis japaniksi 体育の日 (tai iku no hi). Se on kansallinen lomapäivä, joten en ole täysin varma kuuluuko minun mennä töihin vai ei. Ajattelin kuitenkin mennä aamulla katsastamaan tilanteen ettei tule sakkoja.

Uusi menopeli

Ostin heti tiistaina itselleni polkupyörän. Pyörän omistaminen helpottaa lähistön kaupoissa asioimista huomattavasti. Olenkin huristellut noin kilometrin päässä sijaitsevaan ostoskeskukseen jo useampaan otteeseen.

Siinä se nyt sitten on. Hieno kuin mikä. Kuusi vaihdetta ja rungossa on teksti "Street cross". Yritin nostaa satulan mahdollisimman ylös mutta tuota ylemmäksi sitä ei saa. Enpä siis  kykene täysin ojentamaan jalkojani kun pyöräilen, mutta tämä on maan tapa. En ole keksinyt muuta syytä polvet sylissä pyöräilyyn kuin että täten on mahdollista ottaa heti tukea maasta, mikäli tulee äkkipysähdys. Ja niitä täällä kieltämättä tulee useammin kuin Suomessa, sillä kadut ovat todella kapeita ja vilkkaasti liikennöityjä.

Päätin myös hieman kustomoida pyörääni seuraavin tuloksin:

Takavalon virkaa toimittava led, josta löytyy kolme eri asetusta. Erittäin hyödyllinen pimeillä kapeilla kujilla ajaessa.

Etuvalaisimen ostin sadan jenin kaupasta, joten se ei ole mitään parasta laatua, mutta eipä tuo ihme kun hintaa oli vajaa euro. Etuvalaisin on myös välttämätön lisävaruste pimeällä, mikäli ei haudo itsemurhaa.

Lopuksi hienon hieno lukko, joka löytyi myös sadan yenin kaupasta. Taattua laatua. Pyörää tuskin kukaan täällä varastaa, kunhan se edes näyttää lukitulta. Kyseisen lukon kanssa saattaakin olla aiheellisempaa huolehtia avaimen katkeamisesta lukkopesään. Toivotaan ettei näin pääse käymään.

Pyörä itsessään maksoi hieman yli sata euroa, mikä on kyllä Suomeen verrattuna halpaa. Nähtäväksi jää onko hinta laadun tae, tai pikemminkin tarkoittaako halpa hinta huonoa laatua.

Pistetään loppuun vielä illalla otettu kuva ostoskeskukseen johtavasta tiestä. Pahoittelen huonoa kuvalaatua, mutta kenties tuosta saa pientä osviittaa siitä miten kapeita tiet ovat. Kyseinen tie on vilkkaasti liikennöity, ja autoilijat tuntuvan posottelevan rennosti 50-60 km/h huolimatta kolmenkympin rajoituksesta. Luulen nyt ymmärtäväni miten Kamikaze-lentäjiä on aikanaan koulutettu.