Suolaa haav...eiku hampaisiin?

Saimme vierailevan norjalaisprofessorin kanssa laboratorion pääproffalta kutsun tulla illastamaan hänen kotiinsa. Perjantaina töiden jälkeen lähdimme matkaan proffan autolla. Ennen starttausta proffa kuitenkin esitteli erinäisiä lommoja ja naarmuja, joita auto oli vuosien varrella ottanut. Hän myös toisteli matran omaisesti fraasia: "This car is very old...".

Saavuimme perille Kioton prefektuurin etelälaidoille noin tuntia myöhemmin. Proffan vaimo oli laittanut pöydän koreaksi, ja erilaisia herkkuja maistellessa vierähtikin useampi tovi. Yöksi oli tarjolla futonmajoitus tatamihuoneessa.

Ennen nukkumaan menoa kävin pesemässä hampaat. En kuitenkaan tullut ottaneeksi mukaan omaa hammastahnatuubiani, joten lainasin kylppäristä löytynyttä paikallista brändiä. Yllätys oli suuri kun kun harjaamisen aloitettuani ei suuhun tulvahtanutkaan tutunraikasta mintun (tms) makua, vaan suuhun hyökkäsi voimakas suolan maku!?! Tarkempi tarkastelu paljasti karun totuuden, kun tuubin kyljessä olevat sloganit mainostivat suolan hampaita puhdistavaa voimaa. Hrrr...

Seuraavana aamuna oli tarjolla suurin aamiainen mitä olen lähiaikoina syönyt. Aamiaisen jälkeen oli tarkoitus lähteä katsastamaan viereisestä Naran prefektuurista löytyvää temppeliä. Japanilainen vaatimattomuus kiteytyy suhteellisen hyvin proffan antamassa temppeliä koskevassa kuvauksessa: "It is nothing special ... just the oldest wooden building in the world.". Ihan komea tönöhän se kieltämättä oli.

Koska taifuuni nro 14 ohitti Naran ilman mainitsemisen arvoisia seurauksia, oli ilmakin lauantaina mitä loistavin. Tänään onkin sitten tullut vettä senkin edestä. Loppuun vielä tänään ravintolassa bongaamani kyltti. Kun pelkkä tupakointikielto ei riitä...

Kenties pelkkä "No Smoking" jättäisi liikaa varaa tulkinnalle.

Miksi vesijuoksu ei menestynytkään Japanissa

Viimeisen vuoden sisällä olen käynyt usein vesijuoksemassa. Paitsi että vesijuoksu on oikein tehtynä erittäin tehokasta liikuntaa, tarjoaa se myös oivan mahdollisuuden tavata kypsän iän saavuttaneita vastakkaisen sukupuolen edustajia. Olin kuullut että vesijuoksua olisi mahdollista harrastaa myös Japanissa, joten ajattelin luonnollisesti mennä kokeilemaan. Liittyessäni paikalliseen kuntoklubiin teimme lyhyen kierroksen, jossa minulle esiteltiin klubin tarjoamat liikuntafasiliteetit. Kierros kulki myös uima-altaan ohi, jolloin kysäisin esittelijältä vesijuoksumahdollisuudesta. Jostain syystä hän ei kuitenkaan oikein tuntunut ymmärtävän kysymystäni, joten päättelin ettei vesijuoksu luultavasti tulisi onnistumaan.

Kun liittymisestäni kuntoklubiin oli kulunut reilu viikko päätin mennä testaamaan uima-altaan. Ensimmäinen eroavaisuus suomalaiseen allaskulttuuriin verrattuna on uimalakin käyttöpakko. Kyseinen tapa tuntuu olevan normina japanilaisissa uimahalleissa, joten asia ei tullut yllätyksenä. Lisäksi lakkeja oli myynnissä klubin aulassa, eikä sellaisen hankkiminen täten muodostunut ongelmaksi. Niinpä siirryinkin uusine lakkeineni altaan laidalle, ja aloin tähyillä mahdollisia vesijuoksuvöitä. Ennakko-oletukseni osui kuitenkin oikeaan, eikä vöitä ollut näköpiirissä. Sen sijaan erinäisiä vaahtomuovisia kellukelautoja yms. löytyi suhteellisen runsaasti. Mieluisen apuvälineen löydettyäni siirryin altaaseen.

Altaan matalapääty olikin sopivasti kellukehyllyn vieressä. Asemoin itseni tyhjälle radalle ja aloin polskia kohti vastakkaista päätyä käsilläni kellukkeeseen tukeutuen. Vaikka vesijuoksua onkin tullut harrastettua, niin viimekertaisesta uimareissusta oli varmastikin ehtinyt vierähtää puolisentoista vuotta. Niinpä olinkin suhteellisen väsynyt saavuttaessani altaan päädyn, ja päätin levätä hetken. Suureksi yllätyksekseni huomasin jalkojeni ylettyvän altaan pohjaan. Allas olikin koko pituudeltaan ainoastaan 120 cm syvä. Tämä selittänee miksi kysymykseni vesijuoksumahdollisuuksista saivat osakseen vain kummaksuvia katseita.

Pian viereiselle radalle ilmestyikin ryhmä vesikävelijöitä, jotka opastetusti kävelivät jonossa altaan päästä päähän erilaisia koreografioita samanaikaisesti suorittaen. Altaan laidalla oli myös uimavalvoja, joka piti huolta ettei kukaan vain pääsisi hukkumaan. Ymmärrän kyllä etteivät kuolleet asiakkaat ole hyvää mainosta kuntoklubille, mutta kyseiseen altaaseen hukkumista voidaan pitää Darwin palkinnon arvoisena suorituksena.

Kun itsesuojeluvaisto pettää...

...saattaa tulla ostaneeksi lähikaupasta nattou-papuja. Silloin ei käy syyttäminen muita kuin itseään. The school of hard knocks baby...

Tehokasta työskentelyä

Tänään iltapäivällä neljän maissa tuli yllättävä seisaus omiin hommiin, kun työkaverit ilmoittivat että on aika lähteä siivoamaan kampusaluetta. Niinpä kaikki työntekijät professoreita myöten kokoontuivat infopisteelle, jossa oli jaossa muovipusseja ja työhanskoja. Tämän jälkeen kukin laboratorio lähti siivoamaan heille osoitettua ulkoaluetta.

Kun ottaa huomioon että kyseinen yliopisto on pärjännyt kansainvälisissä yliopistovertailuissa huomattavasti paremmin kuin esimerkiksi yksikään suomalainen opinahjo, tuntuu väkisinkin hieman oudolta että huippututkijoiden työaikaa haaskataan näinkin turhanpäiväisiin aktiviteetteihin. Lisäksi kampusalue ei alunperinkään ollut epäsiisti, joten suurin osa "roskista" mitä ihmiset pusseihinsa näyttivät keräävän oli lähinnä kuivuneita lehtiä ym. maatuvaa luonnon materiaalia.

Herääkin kysymys että tuottiko roskien keräys kaikkine muovipusseineen ja kertakäyttötyöhanskoineen enemmän roskia kuin mitä saatiin kerätyksi. Ilmeisesti joitain asioita täytyy vain tehdä tottumuksen vuoksi, jotta ihmisille saadaan hyvä mieli. Lopuksi kaikille tietenkin vielä jaettiin 0,5 litran muovisia virvoitusjuomapulloja ekoteemaan sopivasti.

Tänään nähtyä

Jouduin tänään vierailemaan yliopiston pääkampuksella sähköpostihakemuslomakkeen täyttääkseni. Yliopiston päärakennuksen edessä näin jotain mikä sai minut pysähtymään hetkeksi. Kaksi opiskelijaa nimittäin pyöritteli hyppynaruja kampuksen pääaukion vieressä. Kyseessä oli vieläpä kaksi miespuolista opiskelijaa... ... ... leikkimässä ala-astelaistyttöjen leikkejä.

Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, mutta se ei tarkoita etteikö voisi siltikin hyväksyä. Ihan hauskaltahan tuo sitäpaitsi näytti.

Kämppä - osa 1

Suurena suomalaisena tutkijana ei kämpän hankinta tuottanut suurempia ongelmia - ainakaan itselleni. Homma hoitui erittäin vaivattomasti paikallisen yliopiston henkilökunnan suosiollisella avustuksella. Täytin ainoastaan hakemuslomakkeen yliopiston asuntolaan, josta kämppä sitten järjestyikin.

Koska yliopiston kämppiä on tarjolla suhteellisen rajallisesti, jouduin "tyytymään" hieman normiyksiötä suurempaan perheasuntoon. Kyseessä on mitä ilmeisimmin kahdelle hengelle tarkoitettu huoneisto. Perustan oletukseni siihen tosiasiaan että vuoteita asunnosta löytyy kaksi.

Asuntoa voikin varmaan huoletta kuvailla kaksioksi, sillä sieltä löytyy makuuhuone, keittiö/olohuone, "kylpyhuone" sekä parveke. Tänään esittelyvuorossa ovat makuuhuone ja parveke. Sitten asiaan:

Kuten huomaatte, niin klaustrofobia ei ole ainakaan iskemässä ihan lähiaikoina.  Asunto on japanilaisin strandardein melkoisen iso. Varsinkin yhdelle hengelle. Mahtaisikohan respan täti katsoa pahalla mikäli aloittaisin pienen sivubisneksen ottamalla kämppään alivuokralaisen.

Taka-alalla näkyy liukuovin varustettu julmetun kokoinen "oshi´ire"-kaappi. Kalusteet ovat viimeisintä huutoa 70- ja 80-lukujen taitteesta.

Ylläoleva kuva antanee jotain osviittaa huoneen perällä sijaitsevan kaapin mittakaavasta. Kuvassa siis ovat matkalaukkuni, joissa toin n. 30 kg tavaraa Japaniin. Laukuista huolimatta kaappiin voisi vielä kevyesti majoittaa keskikokoisen meksikolaisperheen sekä Jari Sillanpään.

Makuuhuoneesta löytyy myös kirjahylly ja työpöytä. Kirjoja ei juurikaan tullut mukaan, mutta saapuessani tuli hyllyyn heiteltyä erinäisiä tavaroita. Niinpä hylly on vieläkin melkoisen kaaoksen vallassa, mutta eiköhän asia korjaannu viimeistään seuraavan muuton yhteydessä.

Lopuksi vuorossa paikallinen erikoisuus, eli parvekkeelle sijoitettu pesukone. Johtuen paikallisten asumusten varsin rajoitetuista tiloista ei ole olleenkaan epätavallista että pesukonetta ei saadakaan mahtumaan sisälle. Kerrostaloissa sopiva paikka löytyykin usein parvekkeelta, ja koska paikallinen ilmastokaan ei tällaiselle toiminnalle aseta rajoitteita, niin miksipäs ei. Sain itsekin tietää kyseisen pesukoneen olemassaolosta vasta kämppään ensikertaa saapuessani, joten se oli varsin positiivinen yllätys. Parvekkeelta löytyy myös pyykkinaru, enkä toistaiseksi ole löytänyt paidoistani guanotahroja.

Osa 2 on luvassa siis myöhemmin.

Asuintalo

Vääjäämätön asuintilojen julkinen esittely blogissa lähestyy, mutta nostatetaan ensin tunnelmaa esittelemällä alkuun uusi asuintaloni. Kyseessä on siis yliopiston omistama vaihtareille ja ulkomaalaisille tutkijoille tarkoittettu asuinrakennus, joka sijaitsee aivan kampuksen vieressä. Samaan ryppääseen on rakennettu useampia yliopiston työntekijöille tarkoittettuja kerrostaloja. Yhdessä rakennukset muodostavat viihtyisän neuvostotyylisen betonielementtimiljöön, joka huokuu ajatonta charmia.

Yllä varsin mairitteleva kuva nykyisestä asuintalostani. Asuntoni sijaitsee ylimmässä kerroksessa, joten näkymät parvekkeelta ovat varsin mukavat. Hissiä rakennuksessa ei tietenkään ole. Niinpä arkiliikuntaa ei voi välttää.

Rakennuksen sisäänkäynti on puolestaan tämän näköinen. Sateisina päivinä vesi näyttää kerääntyvän katoksen päälle, josta se sitten hiljalleen valuu portaille kunnes kaikki vesi on lopulta haihtunut. Viimeksi tähän kului aikaa noin kaksi vuorokautta. Toivottavasti rakennus ei ole läpeensä laho. Aulasta löytyy televisio ja siellä voi myös lukea päivän lehdet.

Ulko-ovelta matkaa lähimpään supermarkettiin on noin parisataa metriä. Sain kuitenkin suureksi järkytyksekseni huomata että kyseinen kauppa ei myy ollenkaan olutta. Kyseessä on siis mitä ilmeisimmin japanilainen HalpaHalli.

Tässä samainen pihatie ja sitä reunustavat rakennukset asuntoni edestä kuvattuna. Maisema on mitä komein. Varsinkin jos sattuu olemaan funktionalismin ystävä.

Enpä onnistunut löytämään panoramakuvaustoimintoa kamerastani, joten joudutte tyytymään neljään tuikitavalliseen kuvaan. Ylhäällä siis parvekkeeltani avautuva maisema, missä ei kieltämättä ole mitään valittamista.

Seuraavana esittelykohteena on siis itse asunto. Ajankohtaa en uskalla vielä luvata, joten joudutte elämään jännityksessä.

Kirje joulupukille

 

 Kävin tänään postissa hakemassa lähetystä, kun huomasin yo. lomakkeen. Sen täyttämällä voi lähettää kirjeen joulupukin postitoimistoon Suomeen. Kuva puhukoon puolestaan.

Salattu vapaapäivä

Menin maanantaiaamulla kiltisti töihin, kun kukaan ei ollut toisinkaan ohjeistanut. Ulko-ovelle saapuessani huomasin sen olevan lukittu. Se aukesi kuitenkin näppärästi vastikään saamallani avainkortilla. Laboratorion ovelle saapuessani en ollut yhtä onnekas. Tai miten sen nyt ottaa. Ovi oli siis lukossa eivätkä valot työhuoneessa olleet päällä. Labratiloihin ei minulla avainta ollut, joten ajattelin luovuttaa. Viereisen labran tiloissa oli kuitenkin porukkaa paikalla joten päätin vielä tiedustella tilannetta heiltä. Kävi ilmi että noin 10 prosenttia tutkimushenkilökunnasta saapuu yleensä lomienkin aikana töihin. Oman labrani henkilökunta ei ilmeisimmin tähän joukkoon kuulu, joten huokaisin helpotuksesta ja päätin nauttia vapaapäivästä hyvällä omatunnolla.

Naapurilabran proffa vaikutti olevan erittäin pahoillaan siitä etten pääsisi töihin. Kyseli vielä onko Suomessa yleensä tapana tehdä töitä sunnuntaisin ja lomapäivinä. Vaikutti kuitenkin sen verran mukavalta mieheltä etten viitsinyt alkaa vedättämään.

Tänään olikin taasen normipäivä töissä ja lähes kaikki jäivät vielä labraan puurtamaan kun itse suuntasin kuuden jälkeen kotia kohti.

As your attorney I advice you to rent a very fast car...

Olen jo useampana iltana katsellut miten parvekkeeni edustalla lentelee pikkulintuja ilta-auringon loisteessa. Tänään olin ripustamassa pyykkiä hieman ennen auringonlaskua, kun eräs lintu lensi tarpeeksi läheltä huomatakseni ettei se ollutkaan mikään lintu vaan se olikin lepakko. Aikamoista. Asuukohan Japanin Bruce Wayne lähistöllä...

Viikonloppu

Ensimmäinen viikonloppu alkoi rattoisasti perjantaina kunniakseni järjestetyllä welcome partylla. Ohjelmassa oli ruokailu Kioton keskustassa sijaitsevassa ravintolassa labran työtovereiden kera. Koska yksi työntekijöistä on muslimi oli ravintolaksi valittu eräänlainen kalaruokiin erikoistunut izakaya.

Ilta sujui oikein mukavasti ja kaikilla oli mitä ilmeisimmin hauskaa. Kaksi labran maisteriopiskelijaa alkoi illan aikana juoda kilpaa, ja lopputuloksena toinen piti taluttaa pois ravintolasta. "Hassua" tästä teki se fakta, ettemme olleet ravintolassa kuin noin kaksi tuntia. Maassa maan tavalla.

Kuuleman mukaan kyseiset kaksi opiskelijaa ovat aina kisaamassa keskenään, eikä perjantai-iltainen näytelmä ole mitenkään normaalista poikkeava. Pitänee ottaa kamera mukaan seuraaviin juhliin.

Lauantaina tapasin Suomessa vaihtarina olleen H sanin Kioton aseman liepeillä. Kävimme katsastamassa aseman lähistölle pystytetyn uuden ostoskeskuksen, joka on ilmeisesti kaupungin suurin (näin ainakin luulen). Lisäksi sain hankittua itselleni kännykkäliittymän, joten nyt pitäisi löytää jotain paikallisia kavereita jotta kännykkä ei makaisi turhan panttina.

Tänään kävin katsastamassa sen toisen kuntosalin. Paikka oli Konami Sports Club, joka nimensä perusteella saattaisi ennemminkin olla jokin Nintendo -peli. Tarjolla oli vähemmän pintakiiltoa kuin edellisessä salissa, mutta vapaita painoja oli hieman enemmän eikä kukaan alkanut huutamaan minulle pukuhuoneessa. Lisäksi hintataso vaikutti edullisemmalta, joten päätin liittyä jäseneksi. Kuukauden jäsenyys salin ja uima-altaan rajattomalla käyttöoikeudella maksoi vain noin 60 euroa, joten hinta oli huomattavasti edullisempi kuin mihin olin etukäteen varautunut. Valitettavasti sali sijaitsee noin 25 minuutin pyörämatkan päässä, mutta säästyypähän sitten aikaa paikan päällä kun ei tarvitse enää lämmitellä.

Huomenna vietetään ns. Health and sports day:tä, joka on siis japaniksi 体育の日 (tai iku no hi). Se on kansallinen lomapäivä, joten en ole täysin varma kuuluuko minun mennä töihin vai ei. Ajattelin kuitenkin mennä aamulla katsastamaan tilanteen ettei tule sakkoja.

Uusi menopeli

Ostin heti tiistaina itselleni polkupyörän. Pyörän omistaminen helpottaa lähistön kaupoissa asioimista huomattavasti. Olenkin huristellut noin kilometrin päässä sijaitsevaan ostoskeskukseen jo useampaan otteeseen.

Siinä se nyt sitten on. Hieno kuin mikä. Kuusi vaihdetta ja rungossa on teksti "Street cross". Yritin nostaa satulan mahdollisimman ylös mutta tuota ylemmäksi sitä ei saa. Enpä siis  kykene täysin ojentamaan jalkojani kun pyöräilen, mutta tämä on maan tapa. En ole keksinyt muuta syytä polvet sylissä pyöräilyyn kuin että täten on mahdollista ottaa heti tukea maasta, mikäli tulee äkkipysähdys. Ja niitä täällä kieltämättä tulee useammin kuin Suomessa, sillä kadut ovat todella kapeita ja vilkkaasti liikennöityjä.

Päätin myös hieman kustomoida pyörääni seuraavin tuloksin:

Takavalon virkaa toimittava led, josta löytyy kolme eri asetusta. Erittäin hyödyllinen pimeillä kapeilla kujilla ajaessa.

Etuvalaisimen ostin sadan jenin kaupasta, joten se ei ole mitään parasta laatua, mutta eipä tuo ihme kun hintaa oli vajaa euro. Etuvalaisin on myös välttämätön lisävaruste pimeällä, mikäli ei haudo itsemurhaa.

Lopuksi hienon hieno lukko, joka löytyi myös sadan yenin kaupasta. Taattua laatua. Pyörää tuskin kukaan täällä varastaa, kunhan se edes näyttää lukitulta. Kyseisen lukon kanssa saattaakin olla aiheellisempaa huolehtia avaimen katkeamisesta lukkopesään. Toivotaan ettei näin pääse käymään.

Pyörä itsessään maksoi hieman yli sata euroa, mikä on kyllä Suomeen verrattuna halpaa. Nähtäväksi jää onko hinta laadun tae, tai pikemminkin tarkoittaako halpa hinta huonoa laatua.

Pistetään loppuun vielä illalla otettu kuva ostoskeskukseen johtavasta tiestä. Pahoittelen huonoa kuvalaatua, mutta kenties tuosta saa pientä osviittaa siitä miten kapeita tiet ovat. Kyseinen tie on vilkkaasti liikennöity, ja autoilijat tuntuvan posottelevan rennosti 50-60 km/h huolimatta kolmenkympin rajoituksesta. Luulen nyt ymmärtäväni miten Kamikaze-lentäjiä on aikanaan koulutettu.

Kuvakollaasi

Aamulla oli melkoisen kuollut olo eilisen salikeikan jäljiltä, mutta olo on nyt kuitenkin hieman parempi joten tässä tulee niitä lupaamiani kuvia.

Yllä oleva näkymä avautuu minulle asunnosta poistuessani. Tuo taustalla näkyvä betonihirvitys on kampuksen päärakennus. Se onkin melkoisen massiivinen rakennus, eikä kuvassa näy siitä kuin murto-osa. Minun työpaikkani sijaitsee kyseisen rakennuskompleksin itäpuolella, joten kämpiltä kävelee sinne helposti alle kymmenessä minuutissa.

Tämä arkitehtuurin taidonnäyte on puolestaan omaa labraani lähinnä oleva sisäänkäynti. Ovesta sisään, hissillä kolmanteen kerrokseen ja sitten ollaankin jo melkein perillä.

Tässä näette huikean työpisteeni. Huolimatta julkkisstatuksestani suurena ulkomaalaisena tutkijana ei minulle kuitenkaan myönnetty omaa työhuonetta.

Suurin osa työpisteistä on ängetty yhteen ja samaan huoneeseen, joka ei ole kovinkaan iso, kuten kuvasta näkyy. Ainoastaan professoreilla on omat työhuoneet.

Professoreista puheenollen, kävin tänään labran proffien kesken reilun tunnin neuvonpidon siitä mitä minun tulisi tehdä seuraavien 18 kuukauden aikana. Pääproffa sanoi että hänellä on erittäin suuret odotukset suhteeni ja hän toivoi minun kirjoittavan kolme tieteellistä artikkelia ennen lähtöäni. Eipä siinä muuta auttanut kuin nyökytellä ja hymyillä. Kolme artikkelia 1,5 vuodessa on suhteellisen paljon, joten saa nähdä miten käy.

Lisäksi pääproffa löi käteeni 700-sivuisen sähkökemian opuksen, ja käski lukea sen. Viimeksi olen tainnut opiskella kemiaa lukiossa, joten eihän siitä ole edes kymmentä vuotta. Helppo homma :P

Labrassa on myös tapana pitää viikottainen kokous jossa opiskelijat esittelevät tuloksiaan. Kaikki eivät onneksi joudu esiintymään viikottain, mutta esitysvuoro sattuu omalle kohdalle keskimäärin joka toinen viikko. Minun olisi myös tarkoitus aloittaa esitysten pito ensivuoden alusta lähtien. Mkäpä sen rattoisampaa. No, tuleepahan ainakin harjoiteltua esiintymistä.

Tein tänään myös mielenkiintoisen huomion lukiessani työhuoneen ilmoitustaulua. Siinä nimittäin luki että klo 10.00 jälkeen töihin saapuvat joutuvat maksamaan 100 yenin suuruisen myöhästymissakon. Sata yeniä ei ole kovin suuri summa, mutta mikä asiasta tekee mielenkiintoisen on se että suurin osa maisteri- ja tohtoriopiskelijoista ei saa mitään palkkaa työskentelystään labrassa. Orjatyövoiman käyttö ei ole mikään uusi asia, mutta enpä ole ennen kuullut että joku olisi keksinyt vielä laskuttaa orjia laiskottelusta.

Pitää varmaan pyrkiä pääsemään paikalle ajoissa, jottei kukkaro ala turhaan kevenemään. Vaihtoehtoisesti voisi tietty maksaa suosiolla sen 2000 yeniä etukäteen ja nukkua koko kuukauden aamulla pitkään. Ehkäpä se klo 10 ei ole kuitenkaan niin paha. Voisihan se myöhästymisrajapyykki olla jo klo 7.00 jälkeen.

Urheilua

Kelvollisen kuntosalin löytäminen asunnon lähistöltä oli heti saapumispäivästä lähtien prioriteettilistan kärkipaikoilla. Tämä johtuen siitä että toinen jaloistani on vieläkin melkoisen heiveröinen, vaatien lisää kuntoutusta ja lihasmassaa. Mikäpä olisikaan parempi tapa saada lisää jerkkua reisiin kuin astella läheiselle salille ja aloittaa kyykky- ja/tai askelkyykkytreenit. Helppoa eikö totta?

Valitettavasti Japanissa kyseinen tehtävä ei olekaan yhtä triviaali  kuin Suomessa. Paikalliset eivät pahemmin tunnu saleista perustavan, joten penkkipunnertajat ja muut makkaraniskat saavat viettää sievoisen tovin googlettamassa ennen kuin lähin testosteronin huuruinen voimannostosali ottaa löytyäkseen.

Netin ja tunisialaisen työtoverin avustuksella onnistuin kuitenkin kartoittamaan lähistöltä kaksi varteenotettavan oloista kuntokeskusta. Molemmista löytyi uima-allas, kuntosali sekä aerobic/ryhmäliikuntatilat. 

Edellä mainittu työkaveri on liittynyt jäseneksi toiseen kuntoklubeista, joten hän luonnollisesti suositteli kyseistä paikkaa. Lisäksi hän oli menossa töiden jälkeen treenaamaan, joten päätin lähteä mukaan tarkastamaan mestan.

Kuntoklubi oli kutakuinkin oletuksia vastaava. Ainoana miinuksena mainittakoon vapaiden painojen suhteellinen olemattomuus, sekä lihaskuntolaitteiden vajavainen valikoima. Juoksumattoja ja kuntopyöriä oli vaikka muille jakaa, mutta koska itse tarvitsisin nimenomaan vapaita painoja eivät kysyntä ja tarjonta täysin kohdanneet.

Treenailut onnistuivat kuitenkin kohtuu hyvin ja tulipa muutama utelias kuntoilija jopa kyselemään mistä olen kotoisin. Reissu oli muuten oikein onnistunut, mutta juuri ennen lähtöä onnistuin suututtamaan erään aasialaisen kaverin perinpohjaisesti. Pukuhuoneessa ei ole nimittäin sallittua pitää kenkiä jalassa, mikä on tietysti aivan ymmärrettävää. Lähtiessäni laitoin kuitenkin epähuomiossa kengät jalkaan jo pukuhuoneen puolella, jolloin kyseinen jamppa alkoi elämöimään pää punaisena. En tiedä oliko heppu kiinalainen vai niin suutuksissa ettei kyennyt kunnolla puhumaan, mutta en  onnistunut erottamaan kuin yhden ainoan sanan, joka oli "kengät".

Otin nopeasti kengät jalasta anteeksi pyydellen, koska tyyppi näytti olevan valmis repimään minut kahtia. Mitä ilmeisimmin kenkien pitäminen jalassa sisällä ei ole leikin asia.

Viikonloppuna ajattelin mennä tarkastamaan toisen salivaihtoehdon, jonka jälkeen onkin aika tehdä päätös siitä kumpaan haluan liittyä. Yksittäiset salikäynnit kun sattuvat maksamaan maltaita.

Ensikerralla luvassa on myös valokuvia.

Perillä

No niin, perillä ollaan. Enpä sitten ehtinytkään blogia päivitellä ennen lähtöä, mutta eipä tuo haitanne. Tästä lähtien päivitystahti varmastikin kiihtyy.

Saavuin Japaniin maanantaiaamuna hieman jälkeen aamukahdeksan paikallista aikaa. Väsy oli tietenkin kova pitkien lentojen jälkeen, mutta jaksoin kuitenkin sinnitellä iltakymmeneen ennen nukkumaan menoa, joten unirytmi saatiin heti oikeisiin uomiin.

Lennot menivät kohtuullisen hyvin vaikkakaan reititys ei ollut mitenkään optimaalinen. Minulle ei oltu suotu vapautta varata lentojani itse, vaan stipendin myöntänyt taho tilasi ne puolestani. Kolme viikkoa ennen lähtöä sain liput sähköpostiini. Siinä olikin sitten ihmettelemistä kun näin millainen voittajakombo oli kohdalle osunut. Kyseessä oli siis sikamaisen kalliit liput mahdollisimman epäkäytännöllisellä reitityksellä. Sen sijaan että olisin lentänyt suoraan Helsingistä Osakaan,  matka taittui Frankfurtin kautta. No eipä tuossa muuten mitään, mutta Frankfurt on Japaniin nähden täysin vastakkaisessa suunnassa, joten ensin lennettiin 2,5 h väärään suuntaan ja sitten uudestaan Helsingin vierestä Japaniin.

Toinen asia mikä lipussa pisti silmään oli hinta. Vaikkakin liput oli tilattu viimehetkellä, niin kyllä 3850 € on siltikin melkoisen suolainen hintapyyntö. Samaan aikaan Finnairilta olisi saanut vielä viikkoa ennen lähtöä suorat lennot Osakaan 1500 € halvemmalla. Onneksi minua ei velvoitettu maksamaan lentojani, vaan niiden hinta kuuluu stipendiin.

Ajattelin että koska hinnat ovat kohdallaan niin voin surutta vaatia paikkaa bisnesluokassa. Mutta  yllätyksekseni Helsinki-Vantaan check-in:ssä olikin vastassa pelkkä kone. Enkä nyt puhu mistään saksalaisesta virkailijatädistä, vaan siellä oli kosketusruudullinen laatikko, joka tulosti boarding passit. Syöttäessäni lentoni tietoja koneeseen ei tarjolla ollut kuin sikaosaston paikkoja, joten ei siinä auttanut muuta kuin valita oma soppinsa muiden piruparkojen joukosta.

Frankfurtissa kävin Lufthansan tiskillä ystävällisesti tiedustelemassa mahdollisuuksistani päästä bisnesluokkaan. Näytin e-lippussa olevia hintatietoja ja kysyin että olisikohan minun mahdollisesti tarkoitus saada istuin bisnesluokasta. Täti katsoi lippua, otti puhelimen käteensä ja tiedusteli asiaa. Itsehän en Saksaa puhu, mutta tässä puhelu lyhykäisyydessään:

"Saksaa ... saksaa ... saksaa ... 3850 € ... lisää saksaa ... "

*klik*

"And here are your new tickets sir. The business lounge is right over there."

Frankfurt - Osaka -väli menikin sitten rennommin bisnesluokassa. Hieman tosin jäi kaivelemaan se että kävellessäni paikalleni kuljin Lufthansan überbisnesluokan läpi jossa oli vielä muhkeammat penkit ja ainoastaan kahdeksan matkustajapaikkaa. Lisäksi kyseinen osasto oli erotettu rahvaasta perusbisnesluokkalaisista verholla. Ensikerralla pitää keksiä joku lennokas tarina jolla pääsee istumaan ylimmän eliitin seuraan. Kahden metrin jalkatila ja kolmen lajin illallinen ei vaan tunnu enää riittävän kun tietää että koneessa on matkustajia joilla on vielä mukavammat oltavat.

Osakasta pääsinkin sitten uuden asuntoni ovelle lentokenttätaksilla. Paikallinen proffa soitteli jo kännykkääni ennen kuin olin edes saanut matkatavaroitani lunastettua kentällä. Saavuttuani asuintalon eteen soitin proffalle, jolloin hän tuli näyttämään uuden asuntoni. Kun olin saanut raahattua kamat kämppään ja käytyä suihkussa olikin aika mennä katsastamaan uusi työpaikka. Labran porukka vaikutti mukavalta, mutta jetlagin vuoksi oma takki alkoi olla melko tyhjä. Loppupäivä menikin sitten erinäisten byrokraattisten muodollisuuksien parissa.

Nyt kirjoittelen täältä uudesta kämpästäni, joka siis sijaitsee Ujin kaupungissa. Uji on ihmismäärältään noin Turun kokoinen kaupunki suoraan Kioton eteläpuolella. Käytännössä kaupungit ovat kasvaneet yhteen, joten voidaan sanoa kyseessä on Kioton lähiö. Lähiasemalta pääsee Kioton keskustaan junalla noin 20 minuutissa, eikä välissä tarvitse vaihtaa, joten sijainti on ihan ok. Ajattelin kirjoittaa asunnosta kokonaan oman entryn jahka kerkeän, joten lisää stooria luvassa myöhemmin.