Miksi Japanissa ei puhuta politiikasta

Presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen tulosten tultua tietooni erehdyin maanantaina ottamaan asian puheeksi labran jatko-opiskelijoiden kanssa. Pohjustukseksi mainittakoon että yliopisto jossa parhaillaan työskentelen on toistuvasti sijoittunut erinäisissä listauksissa maailman sadan parhaan yliopiston joukkoon. Voisi siis olettaa että kyseiseen opinahjoon yltävät tulevaisuudentoivot olisivat sivistyneitä ja kenties jopa avarakatseisia. Tästä huolimatta keskustelumme vaalituloksen tiimoilta eteni samaan tapaan kuin kyseisen keskustelun odottaisi etenevän ala-asteen välitunnilla. Mainittuani toisen ehdokkaan seksuaalisesta suuntautumisesta olivat kommentit seuraavanlaisia:

Jatko-opiskelija #1: "No jos se (Haavisto) valitaan presidentiksi, niin sittenhän muiden maiden valtionjohto saa pelätä jatkuvia lähetely-yrityksiä" (käytetty sana oli itseasiassa "hyökkäyksiä", mutta suorakäännös ei oikein toimi)

Jatko-opiskelija #2: "Jos Suomen tuleva presidentti on homo, niin sittenhän ulkomailla luullaan että Suomessa kaikki on homoja"

Tässä vaiheessa huomasin ettei Japani välttämättä ole vielä valmis Haavistoon, ja päätin lopettaa keskustelun. Oli myös piristävää huomata että laboratoriomme tulevilla tohtoreilla on analyyttinen ja ennakkoluuloton tapa tarkastella ympäröivää maailmaa ja sen tapahtumia.

Sähköpostin käytön jalo taito

Viime kuussa osallistuin muutamaan konferenssiin. Kuten yliopistomaailmassa monesti on tapana, niin konferenssimatkaaja antaa yliopistolle korotonta lainaa maksamalla kulut itse ja anomalla rahojaan jälkikäteen yliopistolta takaisin. Muutama viikko matkaltapaluun jälkeen sähköpostiini saapui vihdoin tiistaiaamuna viesti, jonka sisältö voidaan tiivistää seuraavaan virkkeeseen: "Korvaamme matkakulujanne n:n yenin arvosta.". Tieto summasta itsessään on tietysti ihan kiva, mutta viesti ei sisältänyt minkään sortin erittelyä, joka mahdollistaisi summan oikeellisuuden tarkistamisen. Viestin loppuun oli kuitenkin ystävällisesti liitetty sähköpostin lähettäneen kirjanpitoyksikön yhteystiedot, joiden yhteyteen oli vieläpä kirjailtu kehotus: "Tähän sähköpostiin liittyvät kyselyt voi lähettää ao. osoitteeseen".

Koska kyseessä oli kuitenkin yli viikonmittaisen konferenssireissun kulukorvaus mistä johtuen korvaussummakin oli kohtuullisen suuri, halusin luonnollisesti varmistaa summan paikkansa pitävyyden. Lähetinkin tiedustelumeilin, jossa pyysin nähdä erottelun summasta jotta voisin varmistua sen oikeellisuudesta. Tämän jälkeen unohdin koko asian.

Iltapäivällä labran apulaisprofessori saapui pöytäni ääreen ja kysyi hieman vakavan näköisenä olenko kenties lähettänyt sähköpostia suoraan kirjanpitoyksikköön. Vastasin lähettäneeni postia, ja kerroin syyksi haluni nähdä erittelyn matkakorvauksesta. Apulaisproffa totesi tähän ettei kirjanpitoyksikköön saisi lähettää suoraan sähköpostia. Kerroin hänelle puolestani sähköpostissa olleesta yhteydenotto-osoitteesta sekä viereen liitetystä kehoituksesta lähettää tiedustelut kyseiseen osoitteeseen. Proffa ei tahtonut ensikuulemalta uskoa, joten näytin hänelle kyseessä olevan meilin.

Meilin luettuaan apulaisproffa myöntyi sanomaan että osoite on tosiaan olemassa, ja jatkoi heti perään että siihen ei kehotuksesta huolimatta tule kuitenkaan lähettää postia. Olin tietämättäni ohittanut pitkän hierarkiaketjun ja välissä olevat ihmiset olivat vetäneet tästä riisinjyvän nenäänsä. Vastausta tiedusteluuni en ollut saanut koska se oli valunut alas hierarkiaketjun portaita pitkin aina apulaisproffalleni saakka.

Lopulta kävi ilmi että matkakorvaukseni kuluerittely oli myös saapunut apulaisproffalle, mutta jo useita päiviä aikaisemmin. Hän oli kyseisen läpyskän hyväksynyt näyttämättä sitä minulle. Asian selvittyä hän tuli anteeksi pyydellen näyttämään sitä minulle, ja tarkistettuani erittelyn totesin loppusumman täsmäävän. Hierarkiaketjun alemmilla asteilla olevat tutkimusinstituuttimme toimistotädit olivat kuulemma päivitelleet että mikäköhän laskussa ei mahda täsmätä, vaikka olin vain halunnut tarkistaa loppusumman.

Taas tuli todettua että Japani on byrokraattien unelmavaltio.

Japanilaisesta tehokkuudesta

Joku saattaa erehtyä kuvittelemaan että japanilaiset työskentelisivät tehokkaasti. Mutta kuten jokainen Japanissa työskennellyt tietää, niin tämä harvemmin pitää paikkaansa. Sain itse tällä viikolla kokea jälleen miten tehokasta tutkimuksen tekeminen paikallisten kanssa voi parhaimmillaan olla.

Tarvitsin alkukesästä eräiden näytteiden mittaamiseen laitetta jota ei meidän laboratoriostamme löydy. Proffa ehdotti että kävisin tekemässä mittaukset toisessa samaan yliopistoon kuuluvassa labrassa. Proffa vieläpä painotti että kyseiseen labraan on erittäin hyvät välit, joten heidän laitteillaan pääsee mittaamaan lähestulkoon koska tahansa.

Kesäkuun loppupuolella lähetin kyseisen laboratorion apulaisprofessorille viestin, jossa ystävällisesti tiedustelin voisiko heidän labrassaan lojuvaa ja kyseisen apulaisproffan vastuulla olevaa härveliä kenties lainata pariksi tunniksi. Apuproffa vastasi että laitetta toki saa käyttää, mutta minun pitäisi ensin pyytää professoriani pyytämään heidän laboratorionsa professorilta virallista lupaa laitteen käyttöön O_o ... 

Ei kai siinä sitten muu auttanut kuin pyytää professoria lähettämään viesti em. labran professorille. Seuraavana päivänä saapui postilokeroon vastaus, jossa kerrottiin että laitetta saa ilman muuta käyttää ... mutta ... ... parhaillaan laite on epäkunnossa, joten he ilmoittavat sitten kun se on saatu korjattua o_O ... ... häh???? Eihän sille tietystikään mitään voi jos laite ei toimi, mutta mikäköhän mahtoi olla syynä sille ettei heti alkuun voitu mainita laitteen olevan epäkunnossa.

Koko asia oli jo painunut unholaan, kunnes tällä viikolla saapui viesti että laite on saatu kuntoon. Paikalla olisi vieläpä eräs labran opiskelija, joka opastaisi laitteen käytössä. Erehdyin jo hetken ajattelemaan että mittaukset saataisiin ensi viikolla valmiiksi: "Okei, näytteet mukaan ja mittaamaan. Homma on hoidettu parissa tunnissa...". Menin sitten ilmoittamaan laboratoriomme apulaisproffalle että menisin tekemään mittaukset ensi viikolla. Hän otti asiakseen ilmoittaa että olisi ensi viikolla kiireinen. Sanoin että eipä tuo haittaa selviäisin mittauksista itseksenikin. Apuproffa kertoi ettei hän sitä epäillytkään, mutta hänen nyt vain täytyisi olla mukana ensimmäisellä kerralla... O_o ... ... ... juu

Pääsimme sitten apuproffan kanssa yhteisymmärrykseen että häneltä löytyisi hieman aikaa maanantaiaamulla. Hän tiedusteli toisen labran opiskelijalta että onnistuisiko mittaaminen tällöin. Kuten arvata saattaa, niin opiskelija oli juuri maanantaina kiireinen mutta muut päivät kävisivät. Apuproffa kyseli vielä meilillä että sopisiko tiistai-iltapäivä minulle. Kuinka sattuikaan niin se olisi ensi viikolla ainut ajankohta joka ei taasen sopisi minulle. Seuraavan kerran apulaisproffan kalenterissa on kuulemma tilaa kuukauden päästä, joten pari tuntia kestävä mittaus saa vielä toistaiseksi odottaa ainakin kuukauden päivät. Tämähän on toki täysin ymmärrettävää, koska eihän nyt tietenkään ole soveliasta että kaltaiseni maanmatonen tulisi mittailemaan ilman apulaisprofessorin henkilökohtaista esittelyä...

Se siitä tehokkuudesta sitten...

Japanilaista palvelukulttuuria

Tänään menin tavalliseen tapaani töiden jälkeen hieman kuntoilemaan. Treenien jälkeen istahdin hetkeksi kuntosalin saunan lauteille palauttelemaan väsyneitä lihaksiani. Muutaman minuutin kuluttua saunan ovi avautui ja sisään astui eräs kuntosalin työntekijöistä täysissä pukeissa. Hän sulki oven perässään samalla kääntyen kohti lauteita, ja kumarsi munasillaan olevalle yleisölleen.

Työntekijä: "Anteeksi että häiritsen... Mahtaakohan haitata jos television kanavaa vaihdetaan?"

*Hetken hiljaisuus (Huom. Japanilaiset saunat on yleensä varustettu televisiolla)

Työntekijä: "Kiitän myötäsukaisuudestanne... Anteeksi että häiritsin"

Työntekijä kumarsi vielä kerran kohti lauteita ja poistui sen jälkeen saunasta. Tilanne oli niin koominen että itselläni petti pokka heti kun jamppa oli poistunut näköpiiristä. Japanilainen setä vieressäni hieman mulkoili meikäläisen suuntaan ihmetellen että mikäs vaaleaa poikaa niin naurattaa.

Korruptioillallinen

Japanilaiset firmat rekrytoivat uusia työntekijöitä lähes yksinomaan vastavalmistuneiden yliopistokasvattien joukosta. Halutuimpia ominaisuuksia työntekijäkandidaateissa eivät ole kielitaito, tekninen osaaminen tai oikeastaan minkään muunkaan sortin osaaminen, vaan pikemminkin yliopisto josta hakija on valmistumassa. Näin ollen arvostetuimpien yliopistojen opiskelijat ovat haluttua riistaa, ja keinot rekrytoimiseen ovat moninaisia.

Muutama viikko sitten eräs labran entinen opiskelija saapui Tokiosta asti esittelemään nykyisen firmansa toimintaa. Tämän hetkiset opiskelijat kuuntelivat jampan selostuksia ja "laadukkaita" vitsejä koko päivän. Illan hämärtyessä tultiin minulta kysymään haluaisinko lähteä kaupungille syömään. Firma kustantaisi ruokailut kaikille kiinnostuneille, joten ei muuta kuin nimi listaan ja kaupungille hummailemaan.

Cool dining.

Päädyimme lopulta hienoon japanilaistyyliseen ravintolaan, jossa söimme n:n ruokalajin aterian jota säestivät labran entisen opiskelijan kaskut uudesta työpaikastaan. Ruoka oli erinomaista, mutta parasta oli tietenkin hinta. Nyt kun vielä muistaisin mistä firmasta oli kyse ja mikä oli firman toimiala...

How do you like dem apples?

Suurena omenoiden ystävänä olen tottunut syömään niitä lähes päivittäin. Valitettavasti Japani ei ole kuuluisa halvoista hedelmistään. Tänne saavuttuani  kasvoi omenoiden himo kuitenkin nopeasti niin suureksi että sisäinen saiturini hävisi henkisen kädenväännön, ja hintavat herkut sujahtivat kauppakassiin.

Kotiin päästyäni huomasin harmikseni etten omistanutkaan kuorimaveistä. Mikäli ei tykkää syödä omenoitaan kuorien kera, muodostaa veitsen puute akuutin ongelman. En tiedä miten lukijakunta keskimäärin omenansa kuorii, mutta henkilökohtaisesti olen tottunut käyttämään ns. perunankuorimisveistä, mistä siis löytyy kaksi terää. Kun on kyseistä veitsityyppiä tottunut käyttämään, ei omenoita kuoriessa ole enää paluuta tavallisten veitsien pariin. Niinpä lähdinkin läheiseen ostoskeskukseen etsimään kaikenkattavaa kuorimisratkaisua - siis veistä.

Koluttuani marketin hyllyjä tuloksetta kymmenisen minuuttia alistuin kysymään neuvoa myyjättäreltä. Suureksi pettymyksekseni hän ei kuitenkaan millään tahtonut ymmärtää kuvailuani taianomaisesta kaksiteräisestä veitsestä, joita hänelle niin kaukaisen maan tuntemattomat asukit päivittäin käyttävät. Pienen etsimisen jälkeen hyllyjen kätköistä löytyi kuitenkin yllättävä kompromissiratkaisu. Keraamisella terällä varustettu veitsi, joka muistutti ulkomuodoltaan partahöylää.

The mighty apple shaver!

Paremman puutteessa ostin sheiverin samalla kiittäen onneani ettei omenoiden kuoria tarvinnut sentään poistaa vahaamalla. Brasilialaiset omenat saattavat tosin olla oma lukunsa.

Testiajoissa kävi ilmi että höylä suoriutuu tehtävästään mukiinmenevästi, mutta ei se siltikään kunnon kuorimaveitselle pärjää. Kertoessani oheista kaskua labran proffalle hän vain tokaisi että tässä maassa omenat kuoritaan normiveitsellä. Sivulauseessa hän kehoitti lisäksi vaihtamaan omenat banaaneihin.

Hyvää Joulua?

Joulu tuli ja meni. Se oli aika erilainen kuin Suomessa joten eroja oli mielenkiintoista tarkkailla. Paikallisille uusivuosi on huomattavasti joulua suurempi juhla. Niinpä joulua käytetäänkin täällä lähinnä erilaisten tuotteiden markkinointiin.

Ehkäpä mielenkiintoisimpia esimerkkejä tästä on entinen Kentucky Fried Chicken, joka nykyisin tunnetaan ytimekkäämmin KFC:nä. Kyseisen pikaruokaketjun antimet on nimittäin onnistuttu markkinoimaan paikallisille jouluruokana, ja kauppa käy. Muistaisin joskus kuulleeni että ketjun vuotuisesta Japanin myynnistä huomattavan suuri osa ajoittuu Joulun tienoille.

Jouluruuhka KFC:ssä

Menestystarinan juuret ajoittuvat 70-luvulle, jolloin joulukalkkunaa himoinneet amerikkalaiset etsiytyivät paremman puutteessa KFC:n kanapatojen ääreen. Myymälän johtaja pani ilmiön merkille ja suostutteli ketjun pomot laukaisemaan "kurisumasu ni wa kentakkii" -kampanjan (Jouluksi Kentuckyä). Kampanja osoittautui suurmenestykseksi, ja KFC:n pikaruuat ovat tätänykyä integroituneet kiinteäksi osaksi paikallisten joulun viettoa.

Esimerkki KFC:n jouluajan markkinoinnista Japanissa.

Pääsinpä kokemaan kampanjan vaikutukset henkilökohtaisestikin, sillä laboratorion pikkujouluihin tilattiin hieman kanaa KFC:stä. Mikäpäs sen jouluisempaa kuin rasvainen pikaruoka.

Fine dining

Kaupunki jossa asustelen on nimeltään Uji. Se on tunnettu lähinnä vihreästä teestään ja historiallisista nähtävyyksistään. Kyseinen kaupunki on myös yksi Genji Monogatarin tapahtumapaikoista, jota kai voitaisiin luonnehtia eräänlaiseksi Japanin Kalevalaksi. On toki hienoa että kaupungilla on näinkin rikas historia, mutta samalla paikka tuntuu jääneen polkemaan paikalleen ja on nykyään enemmänkin Kioton unelias lähiö. Haittapuolena tässä on tietenkin se ettei asuntoni ympäristöstä löydy juurikaan esimerkiksi ravintoloita. Olen yrittänyt kysellä paikallisilta hieman ravintolavinkkejä, mutta tähän asti kuulemistani huonoista neuvoista paras on ollut: "Ei kannata kävellä ulkona öisin, sillä lähistöllä sijaitsee mielisairaala". Voi tosin olla että mielisairaala on vain leikkimielinen kiertoilmaus työpaikkanani toimivalle yliopiston tutkimuskampukselle. Mene ja tiedä.

Onneksi tilanne ei kuitenkaan ole täysin toivoton. Sillä lähistöltä löytyy muutama kohtuullisen hyvä leipomo/konditoria. Vaikka leipomot eivät empiiristen kokeideni perusteella toisistaan juuri eroakaan, niin yksi niistä pesee kuitenkin muut paikat suosiossa mennen tullen. Liikkeen nimi on Tamakitei, jonka joku nimeltä mainitsematon taho on kuulemani mukaan valinnut aikoinaan Japanin parhaaksi leipomoksi.

Paikan suosion huomaa konkreettisesti viikonloppuisin, jos sattuu kävelemään kaupan ohi. Liike itsessään on todella pieni ja yleensä jonoa onkin kertynyt ulos asti.

Paikallisia jonottamassa tuoreita leivoksia.

No onhan noita jonoja tietysti muissakin liikkeissä, mutta aika harvalla kymmenen neliön liikkellä on omaa parkkipaikkaa. Autovirta viereisellä tiellä on liikkeen suosion vuoksi viikonloppuisin niin käsittämätön, että parkkipaikan edestä löytyy järjestään setä ohjaamassa liikennettä.

Setä tekemässä työtä jolla on tarkoitus.

Tottahan kun moinen paikka sijaitsee vain kivenheiton päästä asunnoltani, niin eihän sitä ole voinut olla testaamatta. Paikalliset luokittelevat liikkeen "pan yasan" -termillä, joka kirjaimellisen käännöksen mukaan olisi leipäkauppa. Leipää tuolla ei muutamia hassuja sämpylöitä lukuunottamatta kuitenkaan myydä, joten itse luokittelisin paikan ennemminkin leipomoksi tai konditoriaksi. Maistamani perusleivokset ovat olleet kieltämättä ihan laadukkaita ja hyviä. Perusleivoksien lisäksi tarjolla on myös hieman mielikuvituksellisempia tuotoksia, kuten esimerkiksi viimeksi ostamani mustikkajuustoleivos, jonka sisältä paljastui vielä pähkinöitä mmm...hmm...

Kokonaisuutena paikka vaikuttaa laadukkaalta, kunhan vaan pysyy "normaaleissa leivoksissa" eikä erehdy ostamaan jotain epämääräistä Japanilaista nakkipiiloa.

Tutkijana Japanissa blogi antaa paikalle neljä tähteä (****). Nakkipiilot saavat kolme "mit vit" -merkintää (WtfWtfWtf).

Terveystarkastus

Tänään pääsin osallistumaan paikalliseen rituaaliin, joka ala-astetyyliin toistuu vuosittain. Kyseinen rituaali on tietenkin terveystarkastus, johon osallistuminen ei muuten ole valinnaista.

Homma alkoi vakuuttavasti aamulla virtsanäytteenotolla. Tämä suoritus oli annettu kotitehtäväksi, joten eipä siinä sen ihmeempiä. Työvälineiksi olin saanut muovisen pipetin joka oli varustettu korkilla, sekä eräänlaisen paperisuppilon. Tarkoituksena oli täyttää ensin suppilo, ja sen jälkeen "harvestoida" sato pipetillä. Paperisuppiloilla on näemmä kuitenkin tapana muuttaa muotoaan kun ne täytetään nesteellä, joten suppilo löytyi hyvin nopeasti pöntöstä (onneksi ei sentään lattialta). Parempi tuuri ensi kerralla.

Itse tarkastusta varten jouduin matkustamaan kaupungin toisella laidalla sijaitsevalle pääkampukselle. Perille päästyäni kävi ilmi etten ollut tulossa tarkastukseen yksin. Paikalle oli lisäkseni saapunut toisenkymmentä eksyneennäköistä ulkomaalaista korkillisine muovipipetteineen.

Lämmittelyksi oli varattu paikallisten vanha suosikki, japanilaiset kaavakesulkeiset. Kaavakkeiden täyttämisen jälkeen testailtiin hieman näköä ja verenpainetta. Seuraavaksi oli vuorossa pituus ja paino, jotka tietenkin kirjattiin huolella ylös. Lopun kruunasi aina yhtä hämmentävä keuhkoröntgenkuva, jonka tarkoitus ei ole minulle vieläkään täysin selvinnyt. Onko tuberkuloosi muka niin yleinen sairaus Japanissa, että keuhkoröntgen tarvitaan vuosittain?

Yhteenvetona terveystarkastus ei kuitenkaan ollut niin perinpohjainen kuin olin pelännyt sen olevan. Toisaalta olisi saattanut olla mielenkiintoista testailla (tai pikemminkin joutua testatuksi) jotain eriskummallisempia terveystarkastushilavitkuttimia.

Osoitetietojen merkittävyydestä ja byrokratian järkyttävyydestä

Ystävällisinä ja avuliaina laboratorion henkilökunta oli ottanut selvää tarpeellisista byrokratian koukeroista ennen Japaniin saapumistani. Niinpä minut kuskattiinkin heti saavuttuani erinäisiin virastoihin jne. Yksi ensimmäisen päivän vierailukohteistamme oli postipankki, jonne avasin tilin. Vaikka välttämättömyydet onkin hyvä hoitaa alta pois nopeasti, niin pankkitilin avaaminen heti ensimmäisenä päivänä ei välttämättä ollut ideoista parhaimpia. Tämä siksi etten tuolloin ollut nukkunut kunnolla reilusti yli vuorokauteen.

Asia ei vaivannut minua ennen kuin edellisviikolla, jolloin pankkikorttini saapui. Silloin nimittäin tajusin ettei minulla ollut pienintäkään aavistusta kortin tunnusluvusta. Muistin kyllä hämärästi näppäilleni jonkin numerosarjan lukulaitteeseen kahdesti, mutta siihen muistikuvani sitten rajoittuivatkin. Pikainen reissu automaatille varmisti oletukseni - en tiennyt tunnuslukuani. Onneksi hätä ei ollut tämännäköinen. Visiitti lähipostiin kaikkien mahdollisten henkilöpapereiden kera, ja muutamaa kaavaketta myöhemmin minulle ilmoitettiin että saisin tarvitsemani tiedot kirjeenä kotiini.

Viime perjantaina huomasin postiluukussani ilmoituksen jossa postisetä ilmoitti käyneensä puolenpäivän maissa, mutta koska en ollut kotona oli hän kiikuttanut kirjeen pääpostiin. Vaihtoehtoina oli soittaa palvelunumeroon ja sopia uusi aika jolloin olisin kotona, tai käydä hakemassa kirje postista henkilökohtaisesti. Koska minulla oli asiaa kaupungintalolle, joka sopivasti sijaitsi pääpostin läheisyydessä, ajattelin mennä hakemaan kirjeen maanantaina paikanpäältä.

Maanantai saapui ja iltapäivällä saavuin itse postiin. Mukanani minulla oli ilmoitus toimittamattomasta kirjeestä, sekä passi henkilötodisteena. Ajattelin että kirjeen lunastaminen sujuisi täten ongelmitta. Kuinka väärässä olinkaan.

Marssin palvelutiskille jossa ystävällinen täti kysyi kuinka voisi palvella. Ojensin hänelle ilmoituksen. Täti katsoi ensin ojentamaani paperia ja kävi etsimässä kirjeeni. Kirje kädessään hän saapui luokseni ja kysyi olisiko minulla esittää henkkareita. Vastasin että minulta löytyy sekä passi että suomalainen ajokortti. Yllätysekseni edes passi ei kelvannut tädille. Syy tähän oli vähintäänkin hämmentävä. Passista ei kuulemma pystyisi varmistamaan osoitetietojani. Pysähdytäänpä hetkeksi pohtimaan edellisen lauseen implikaatioita ja niistä seuraavia johtopäätöksiä. On selvää että passissani ei lue osoitettani Japanissa. Siitä olimme samaa mieltä. En kuitenkaan tajua miksi osoitteen ja henkilötietojen oli välttämätöntä olla samassa paperissa. Minulla kuitenkin oli mukanani ilmoitus saapuneesta kirjeesta, joka oli siis saapunut osoitteeseeni minun nimelläni. Myös heillä oli osoitetietoni, enkä jaksa uskoa että heiltä löytyy muita asiakkaita joilla olisi kanssani täsmälleen sama nimi. Miksei siis riittäisi että pystyn todistamaan oman henkilöllisyyteni? Mitä mahdollista lisäarvoa on saavutettavissa sillä että minun täytyy lisäksi kyetä todistamaan osoitteeni paikkansapitävyys? Olenhan sen jo heille kertaalleen todistanut tilin avatessani. Tätä pidemmälle en päätelmissäni ole päässyt... kenties Japanin posti työllistää eteviä matemaatikkoja, joiden ainoa tehtävä on istua pohtimassa byrokraattisia kiemuroita ihmisten päänmenoksi.

Tuskin Japanin entinen pääministeri Junichiro Koizumi tähän pyrki  laittaessaan aikanaan postin yksityistämisen aluilleen. Tai mistäpä sitä tietää. Haluaisin kuitenkin uskoa että tällä hetkellä hän kääntyisi haudassaan mikäli ei olisi edelleen elossa.

Emme lopulta päässeet tädin kanssa yhteisymmärrykseen, ja jouduin nöyrtymään siihen että kirje toimitettaisiin kotiini illalla kello viiden ja seitsemän välillä. Niinpä ensimmäistä kertaa viikkoihin suuntasin töistä kotiin jo ennen kello viittä vartomaan postisedän uutta tulemista. Kellon lähestyessä kuutta soi ovikello. Oven avatessani paljastui sen takaa lievästi hengästynyt ja puuskuttava setä. Pyylevähkö keski-ikäinen herra ojensi käteeni kynän ja pienoisen paperilapuskan, jonka jälkeen hän toisteli papukaijan lailla: "Sain... sain... ".

Allekirjoitettuani lapun hän lykkäsi odottamani kirjeen käteeni, tokaisi pontevasti: "Tänk jyy...!", ja meni menojaan. Tänk jyy veri meni itsellesikin herra posteljooni. On se kummalista etten saa kirjettäni postista edes henkkareiden ja kirjeensaapumisilmoituksen kera, mutta kun kirje tuodaan ovelleni ei minulta kysytä edes suusanallisesti olenko kenties oikea henkilö. Onneksi kirjeen sisältö ei ollut mitään tärkeää, kuten esimerkiksi pankkikortin tunnusluku ... ... ... eiku...

Miksi vesijuoksu ei menestynytkään Japanissa

Viimeisen vuoden sisällä olen käynyt usein vesijuoksemassa. Paitsi että vesijuoksu on oikein tehtynä erittäin tehokasta liikuntaa, tarjoaa se myös oivan mahdollisuuden tavata kypsän iän saavuttaneita vastakkaisen sukupuolen edustajia. Olin kuullut että vesijuoksua olisi mahdollista harrastaa myös Japanissa, joten ajattelin luonnollisesti mennä kokeilemaan. Liittyessäni paikalliseen kuntoklubiin teimme lyhyen kierroksen, jossa minulle esiteltiin klubin tarjoamat liikuntafasiliteetit. Kierros kulki myös uima-altaan ohi, jolloin kysäisin esittelijältä vesijuoksumahdollisuudesta. Jostain syystä hän ei kuitenkaan oikein tuntunut ymmärtävän kysymystäni, joten päättelin ettei vesijuoksu luultavasti tulisi onnistumaan.

Kun liittymisestäni kuntoklubiin oli kulunut reilu viikko päätin mennä testaamaan uima-altaan. Ensimmäinen eroavaisuus suomalaiseen allaskulttuuriin verrattuna on uimalakin käyttöpakko. Kyseinen tapa tuntuu olevan normina japanilaisissa uimahalleissa, joten asia ei tullut yllätyksenä. Lisäksi lakkeja oli myynnissä klubin aulassa, eikä sellaisen hankkiminen täten muodostunut ongelmaksi. Niinpä siirryinkin uusine lakkeineni altaan laidalle, ja aloin tähyillä mahdollisia vesijuoksuvöitä. Ennakko-oletukseni osui kuitenkin oikeaan, eikä vöitä ollut näköpiirissä. Sen sijaan erinäisiä vaahtomuovisia kellukelautoja yms. löytyi suhteellisen runsaasti. Mieluisen apuvälineen löydettyäni siirryin altaaseen.

Altaan matalapääty olikin sopivasti kellukehyllyn vieressä. Asemoin itseni tyhjälle radalle ja aloin polskia kohti vastakkaista päätyä käsilläni kellukkeeseen tukeutuen. Vaikka vesijuoksua onkin tullut harrastettua, niin viimekertaisesta uimareissusta oli varmastikin ehtinyt vierähtää puolisentoista vuotta. Niinpä olinkin suhteellisen väsynyt saavuttaessani altaan päädyn, ja päätin levätä hetken. Suureksi yllätyksekseni huomasin jalkojeni ylettyvän altaan pohjaan. Allas olikin koko pituudeltaan ainoastaan 120 cm syvä. Tämä selittänee miksi kysymykseni vesijuoksumahdollisuuksista saivat osakseen vain kummaksuvia katseita.

Pian viereiselle radalle ilmestyikin ryhmä vesikävelijöitä, jotka opastetusti kävelivät jonossa altaan päästä päähän erilaisia koreografioita samanaikaisesti suorittaen. Altaan laidalla oli myös uimavalvoja, joka piti huolta ettei kukaan vain pääsisi hukkumaan. Ymmärrän kyllä etteivät kuolleet asiakkaat ole hyvää mainosta kuntoklubille, mutta kyseiseen altaaseen hukkumista voidaan pitää Darwin palkinnon arvoisena suorituksena.

Tehokasta työskentelyä

Tänään iltapäivällä neljän maissa tuli yllättävä seisaus omiin hommiin, kun työkaverit ilmoittivat että on aika lähteä siivoamaan kampusaluetta. Niinpä kaikki työntekijät professoreita myöten kokoontuivat infopisteelle, jossa oli jaossa muovipusseja ja työhanskoja. Tämän jälkeen kukin laboratorio lähti siivoamaan heille osoitettua ulkoaluetta.

Kun ottaa huomioon että kyseinen yliopisto on pärjännyt kansainvälisissä yliopistovertailuissa huomattavasti paremmin kuin esimerkiksi yksikään suomalainen opinahjo, tuntuu väkisinkin hieman oudolta että huippututkijoiden työaikaa haaskataan näinkin turhanpäiväisiin aktiviteetteihin. Lisäksi kampusalue ei alunperinkään ollut epäsiisti, joten suurin osa "roskista" mitä ihmiset pusseihinsa näyttivät keräävän oli lähinnä kuivuneita lehtiä ym. maatuvaa luonnon materiaalia.

Herääkin kysymys että tuottiko roskien keräys kaikkine muovipusseineen ja kertakäyttötyöhanskoineen enemmän roskia kuin mitä saatiin kerätyksi. Ilmeisesti joitain asioita täytyy vain tehdä tottumuksen vuoksi, jotta ihmisille saadaan hyvä mieli. Lopuksi kaikille tietenkin vielä jaettiin 0,5 litran muovisia virvoitusjuomapulloja ekoteemaan sopivasti.

Tänään nähtyä

Jouduin tänään vierailemaan yliopiston pääkampuksella sähköpostihakemuslomakkeen täyttääkseni. Yliopiston päärakennuksen edessä näin jotain mikä sai minut pysähtymään hetkeksi. Kaksi opiskelijaa nimittäin pyöritteli hyppynaruja kampuksen pääaukion vieressä. Kyseessä oli vieläpä kaksi miespuolista opiskelijaa... ... ... leikkimässä ala-astelaistyttöjen leikkejä.

Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, mutta se ei tarkoita etteikö voisi siltikin hyväksyä. Ihan hauskaltahan tuo sitäpaitsi näytti.

Kämppä - osa 1

Suurena suomalaisena tutkijana ei kämpän hankinta tuottanut suurempia ongelmia - ainakaan itselleni. Homma hoitui erittäin vaivattomasti paikallisen yliopiston henkilökunnan suosiollisella avustuksella. Täytin ainoastaan hakemuslomakkeen yliopiston asuntolaan, josta kämppä sitten järjestyikin.

Koska yliopiston kämppiä on tarjolla suhteellisen rajallisesti, jouduin "tyytymään" hieman normiyksiötä suurempaan perheasuntoon. Kyseessä on mitä ilmeisimmin kahdelle hengelle tarkoitettu huoneisto. Perustan oletukseni siihen tosiasiaan että vuoteita asunnosta löytyy kaksi.

Asuntoa voikin varmaan huoletta kuvailla kaksioksi, sillä sieltä löytyy makuuhuone, keittiö/olohuone, "kylpyhuone" sekä parveke. Tänään esittelyvuorossa ovat makuuhuone ja parveke. Sitten asiaan:

Kuten huomaatte, niin klaustrofobia ei ole ainakaan iskemässä ihan lähiaikoina.  Asunto on japanilaisin strandardein melkoisen iso. Varsinkin yhdelle hengelle. Mahtaisikohan respan täti katsoa pahalla mikäli aloittaisin pienen sivubisneksen ottamalla kämppään alivuokralaisen.

Taka-alalla näkyy liukuovin varustettu julmetun kokoinen "oshi´ire"-kaappi. Kalusteet ovat viimeisintä huutoa 70- ja 80-lukujen taitteesta.

Ylläoleva kuva antanee jotain osviittaa huoneen perällä sijaitsevan kaapin mittakaavasta. Kuvassa siis ovat matkalaukkuni, joissa toin n. 30 kg tavaraa Japaniin. Laukuista huolimatta kaappiin voisi vielä kevyesti majoittaa keskikokoisen meksikolaisperheen sekä Jari Sillanpään.

Makuuhuoneesta löytyy myös kirjahylly ja työpöytä. Kirjoja ei juurikaan tullut mukaan, mutta saapuessani tuli hyllyyn heiteltyä erinäisiä tavaroita. Niinpä hylly on vieläkin melkoisen kaaoksen vallassa, mutta eiköhän asia korjaannu viimeistään seuraavan muuton yhteydessä.

Lopuksi vuorossa paikallinen erikoisuus, eli parvekkeelle sijoitettu pesukone. Johtuen paikallisten asumusten varsin rajoitetuista tiloista ei ole olleenkaan epätavallista että pesukonetta ei saadakaan mahtumaan sisälle. Kerrostaloissa sopiva paikka löytyykin usein parvekkeelta, ja koska paikallinen ilmastokaan ei tällaiselle toiminnalle aseta rajoitteita, niin miksipäs ei. Sain itsekin tietää kyseisen pesukoneen olemassaolosta vasta kämppään ensikertaa saapuessani, joten se oli varsin positiivinen yllätys. Parvekkeelta löytyy myös pyykkinaru, enkä toistaiseksi ole löytänyt paidoistani guanotahroja.

Osa 2 on luvassa siis myöhemmin.

Salattu vapaapäivä

Menin maanantaiaamulla kiltisti töihin, kun kukaan ei ollut toisinkaan ohjeistanut. Ulko-ovelle saapuessani huomasin sen olevan lukittu. Se aukesi kuitenkin näppärästi vastikään saamallani avainkortilla. Laboratorion ovelle saapuessani en ollut yhtä onnekas. Tai miten sen nyt ottaa. Ovi oli siis lukossa eivätkä valot työhuoneessa olleet päällä. Labratiloihin ei minulla avainta ollut, joten ajattelin luovuttaa. Viereisen labran tiloissa oli kuitenkin porukkaa paikalla joten päätin vielä tiedustella tilannetta heiltä. Kävi ilmi että noin 10 prosenttia tutkimushenkilökunnasta saapuu yleensä lomienkin aikana töihin. Oman labrani henkilökunta ei ilmeisimmin tähän joukkoon kuulu, joten huokaisin helpotuksesta ja päätin nauttia vapaapäivästä hyvällä omatunnolla.

Naapurilabran proffa vaikutti olevan erittäin pahoillaan siitä etten pääsisi töihin. Kyseli vielä onko Suomessa yleensä tapana tehdä töitä sunnuntaisin ja lomapäivinä. Vaikutti kuitenkin sen verran mukavalta mieheltä etten viitsinyt alkaa vedättämään.

Tänään olikin taasen normipäivä töissä ja lähes kaikki jäivät vielä labraan puurtamaan kun itse suuntasin kuuden jälkeen kotia kohti.

Kuvakollaasi

Aamulla oli melkoisen kuollut olo eilisen salikeikan jäljiltä, mutta olo on nyt kuitenkin hieman parempi joten tässä tulee niitä lupaamiani kuvia.

Yllä oleva näkymä avautuu minulle asunnosta poistuessani. Tuo taustalla näkyvä betonihirvitys on kampuksen päärakennus. Se onkin melkoisen massiivinen rakennus, eikä kuvassa näy siitä kuin murto-osa. Minun työpaikkani sijaitsee kyseisen rakennuskompleksin itäpuolella, joten kämpiltä kävelee sinne helposti alle kymmenessä minuutissa.

Tämä arkitehtuurin taidonnäyte on puolestaan omaa labraani lähinnä oleva sisäänkäynti. Ovesta sisään, hissillä kolmanteen kerrokseen ja sitten ollaankin jo melkein perillä.

Tässä näette huikean työpisteeni. Huolimatta julkkisstatuksestani suurena ulkomaalaisena tutkijana ei minulle kuitenkaan myönnetty omaa työhuonetta.

Suurin osa työpisteistä on ängetty yhteen ja samaan huoneeseen, joka ei ole kovinkaan iso, kuten kuvasta näkyy. Ainoastaan professoreilla on omat työhuoneet.

Professoreista puheenollen, kävin tänään labran proffien kesken reilun tunnin neuvonpidon siitä mitä minun tulisi tehdä seuraavien 18 kuukauden aikana. Pääproffa sanoi että hänellä on erittäin suuret odotukset suhteeni ja hän toivoi minun kirjoittavan kolme tieteellistä artikkelia ennen lähtöäni. Eipä siinä muuta auttanut kuin nyökytellä ja hymyillä. Kolme artikkelia 1,5 vuodessa on suhteellisen paljon, joten saa nähdä miten käy.

Lisäksi pääproffa löi käteeni 700-sivuisen sähkökemian opuksen, ja käski lukea sen. Viimeksi olen tainnut opiskella kemiaa lukiossa, joten eihän siitä ole edes kymmentä vuotta. Helppo homma :P

Labrassa on myös tapana pitää viikottainen kokous jossa opiskelijat esittelevät tuloksiaan. Kaikki eivät onneksi joudu esiintymään viikottain, mutta esitysvuoro sattuu omalle kohdalle keskimäärin joka toinen viikko. Minun olisi myös tarkoitus aloittaa esitysten pito ensivuoden alusta lähtien. Mkäpä sen rattoisampaa. No, tuleepahan ainakin harjoiteltua esiintymistä.

Tein tänään myös mielenkiintoisen huomion lukiessani työhuoneen ilmoitustaulua. Siinä nimittäin luki että klo 10.00 jälkeen töihin saapuvat joutuvat maksamaan 100 yenin suuruisen myöhästymissakon. Sata yeniä ei ole kovin suuri summa, mutta mikä asiasta tekee mielenkiintoisen on se että suurin osa maisteri- ja tohtoriopiskelijoista ei saa mitään palkkaa työskentelystään labrassa. Orjatyövoiman käyttö ei ole mikään uusi asia, mutta enpä ole ennen kuullut että joku olisi keksinyt vielä laskuttaa orjia laiskottelusta.

Pitää varmaan pyrkiä pääsemään paikalle ajoissa, jottei kukkaro ala turhaan kevenemään. Vaihtoehtoisesti voisi tietty maksaa suosiolla sen 2000 yeniä etukäteen ja nukkua koko kuukauden aamulla pitkään. Ehkäpä se klo 10 ei ole kuitenkaan niin paha. Voisihan se myöhästymisrajapyykki olla jo klo 7.00 jälkeen.